Yleinen

On ihanaa työskennellä unelmieni työpaikassa. Vaikka rakennus ja populaatio on suuri, silti kaikki on jotenkin pientä, suloista, tavallista. Semmoista rakastettavaa, mitä ilman ei osaisi enää olla.

Päiväkodin johtajana saan olla tekemisisssä päivittäin erilaisten aikuisten ja erilaisten lasten kanssa. Tuttu henkilöstö, jokainen omine ihastuttavine piirteineen ilahduttavat minua joka ikinen päivä. Samoin mukelot, jotka käyvät minua tervehtimässä aika ajoin, jos minusta ei ole vähään aikaan kuulunut mitään. Oman päiväkodin piällikkönä pääsen osalliseksi ihan omasta vapaasta halusta erilaisiin työtehtäviinkin. Kuivausrummusta pikkupyyhkeet viikkautuvat ilolla pienten tarpeisiin ja siinä samalla voin rauhassa suunnitella seuraavan viikon töitä. Kaksosten rattaat, jotka olivat vailla huoltoa, saivat renkaisiinsa ilmaa ja runkoonsa mutterin, jota ilman reissu Ikean lihapullille olisi varmaan jäänyt tekemättä.

Myös kyökin puolelta löytyy piällikölle puuhaa varsinaisen eli Ainon poissaollessa. Tänään perjantaina oli sellainen päivä, että Aino oli lomalla ja minä hääräilin tiskien kanssa. Tiskikoneen huristessa kuulin jotain omituista ääntä eteisestä. Kohta joukko pieniä merirosvon näköisiä ihmisiä hiipi luokseni. He etsivät aarretta. ”Aarre on iso ja pyöreä.” No yhdessä sitä siinä etsittiin, kunnes iso merirosvo paljasti, että aarre on pyöreä, joka tiskaa. Voi ei! Siis miten suloista! Myönsin sopivani aarteen kuvaukseen aika tarkkaan, joten lahjoitin piraateille piparkakut palkinnoksi. Myöhemmin tapasin samaisen piraattiporukan aarrejahdissa käytävällä. Voi niitä ilmeitä ja silmiä, kun kaikki ovat aikuisia myöten ihan täysillä juonessa mukana. Kaikki aarteet kuulemma löytyivät ja seikkailu päättyi onnellisesti.

On ihanaa työskennellä unelmien työpaikassa, jonne ovat tervetulleita myös vierailevat tähdet. Tänään perjantaina tähtenä toimi Niilo, 9-vuotias lapsenlapseni, joka halusi syyslomaviikolla tulla ”töihin” päiväkotiin. Niilo puuhasteli aamupäivän Rokkari-merirosvojen kanssa; luki lapsille kirjaa, etsi aarretta ja ulkoili heidän kanssaan. Lapsethan ovat vallan onnellisia kun ryhmässä käy vieraita, tuollaisia isoja poikia jotka leikkivät ja auttavat. Mutta onneksi myös työntekijät ovat suopeita vierailijoille ja ottavat mummin poikaset hommiin mukaan.

Päiväkodissamme on vieraillut itseasiassa todella paljon erilaisia ihmisiä. Eniten vierailijoita on tullut NEST-keskuksen (Network for Global Excellence on Upper Secondary Education and Training) kautta. Opettajat ja rehtorit mm. Walesista, Ruotsista ja Romaniasta ovat käyneet tutustumassa ja ihmettelemässä suomalaista varhaiskasvatuksen laatua ja erilaisuutta verrattuna omiin maihinsa. Myös osallistuminen musapajoihin on ollut vieraillemme ihmeellinen kokemus. Erityisesti loppurentouksen silittelyt ja paijailut ovat herättäneet kysymyksiä vieraissamme. Useimmissa paikoissa lapsia ei juurikaan kosketella! Ilmeisesti mee toot ja muut ovat aikaansaaneet sen, että lapsia ei uskalleta enää paijata ja silittää. Huoh! Priimissä paijaillaan.

Tällaisina päivinä, kun teen muuta kuin varsinaisia päiväkodin johtajan tehtäviä, ehdin myös kirjoittaa tätä blogia. Tämä onkin minun toinen blogitekstini ever. Lounasaika alkaa olla kohta ohi ja kärryjen kolina on minulle merkkinä palata pyöreäksi, joka tiskaa. Se on aika hyvä homma se!

Syksy on saapunut Priimillekin. Ja sen huomaa siitä, että joka nurkalla joku niiskuttaa ja pärskii. Vaikka virallisesti kai vielä elämme ns. termistä kesää, on kehomme jo valmistautumassa syksyyn ja talveen. Säätilojen vaihtelu aamun koleudesta iltapäivien auringonlämpimään haastaa myös vaatevalinnoissa. Joskus olet pukenut päällesi aivan liikaa ja joskus saat hytistä jopa sisällä teepaidassasi. Että mene ja tiedä… Tämä on suomalaisen ilmaston ihanan ärsyttävä ominaisuus, joka kuitenkin varmaan on enemmän ihana juttu.

Ns. flunssakausi kun päiväkodissa alkaa, ei sille loppua näy ennen ensi kesän alkua. Se on asia, jonka kanssa joudumme vaan elämään. Toki on asioita, joilla voimme pyrkiä estämään pöpöhyökkäykset. Käsien pesu on yksi ja varmaan tärkein ase pöpöjen karkotuksessa. Eikä mikään nopea hutaisu, vaan huolellinen, saippuan kanssa suoritettu rituaali, jossa jokainen sormi ja sormen välit hellitellään huolellisesti puhtaaksi. Eikä siinä vielä kaikki. Kädet täytyy myös huolellisesti kuivata. Niin, ja nämä hommat tulee tehdä aika monta kertaa päivässä, jotta pystymme aidosti taistelemaan näitä flunssa- ym. tartuntoja vastaan. Ja vaikka pesisit käsiäsi kuinka huolella ja usein, voit siltikin (ja hyvin todennäköisesti) saada mitä ilkeimmän ja sitkeimmän yskä-nuha-pöpön viikoiksi riesaksesi. Ja kun siitä pääset eroon, odottelee uusi jo nurkan takana. Että silleen…

No kuitenkin syksy on tuonut mukanaan muutakin kuin pöpöjä, nimittäin iloisia, oppimishaluisia ja energisiä lapsia. Kesäloma on tehnyt tehtävänsä ja lapset nauttivat taas arjen rutineista. Luulepa, että monessa perheessä arjesta ja rutiineista nauttivat myös vanhemmat 🙂 Eikä se ole huono asia laisinkaan. Tuttuna ja turvallisena toistuvat asiat luovat arkeen rauhaa ja rytmiä. ” Vanhojen” lasten kaveriksi Priimiin on saapunut tai saapumassa uusia pieniä ihmisiä, jotka äitiensä ja isiensä kanssa ovat tutustuneet päiväkotiarkeen ja rutiineihin ihan ensimmäistä kertaa. Erityisesti ihan pienimpien kohdalla päiväkodissa kuitenkin aloitellaan kodin tutuilla systeemeillä siihen saakka, kunnes lapsi on valmis pikkuhiljaa siirtymään yhteiseen rytmiin ja säveliin muiden ystävien kanssa. Useimmiten tähän pehmeään siirtymään menee aikaa muutamasta viikosta muutamaan kuukauteen. Sanotaanko, että yleensä joulukuuhun mennessä pienten ryhmissä eletään jo harmoniassa ja sopusoinnussa.

Syksy on tuonut Priimiin myös uudet esikoululaiset, Triangelit, jotka ovat niin intopinkeinä uusien asioiden äärellä, että saman innostuksen soisi jatkuvan läpi vuoden ekaluokkaan, tokaluokkaan ja ihan lukioon ja ammattikoulutukseen saakka. Eskareitten tiedonhalu ja oppimisen ilo on ihailtavaa. Mutta totuuden nimissä täytyy kyllä sanoa, että tiedonhalu ja oppimisen ilo ei koske vain esikoululaisia vaan ihan kaikkia mukeloita. Oppimiskokemukset ja onnistumiset näyttäytyvät eri ikäisten ryhmissä eritavoin. Pienimmät iloitsevat siitä ensimmisestä pisusta pottaan tai siitä ensimmäisestä nuppipalapelin palasesta, joka loksahtaa oikeaan paikkaan, kolmivuotias on ylpeä omatoimisuudestaan, kun saa riisuttua itsensä lähes alasti juuri, kun ollaan lähdössä ulos tai kun viisivuotias löytää perin omituisen ötökän, jota voi tutkia suurennuslasilla ja tehdä ötökkäanalyysejä. Elämä täällä on yhtä uuden oppimista. Ja koristeena kaiken päällä on oma oppiminen. Itsekin ”vanhana kehäraakkina” opin joka päivä jotain uutta, niin lapsilta kuin työntekijöiltänikin. Lapset pitävät huolen, ettei yksikään päivä ole samanlainen ja työntekijät taas pitävät minut ajan tasalla kaikesta, mitä nuorten aikuisten elämään kuuluu tänä päivänä vuonna 2019.

Nuhasta lähdettiin liikkeelle ja päästiin siihen, että joka päivä omina itsenämme elämme yhteistä elämää täällä Priimissä, sulassa sovussa, harmoniassa pieniä riitasointuja unohtamatta.

Kello lähestyy yhdeksää. Priimin oma musiikkipedagogi Annamaria kiiruhtaa Sambojen ovelle soitinkärrynsä kanssa. Vastassa on kaksitoista parivuotiasta, jotka alkavat välittömästi Annamarian nähtyään hihkumaan ja kiljahtelemaan – on Musapajan aika! Kaikki ryntäävät iloiten lepohuoneen ovelle. Puolet innokkaista musisoijista pääsee Musapajaan heti, ja toinen puolikas joutuu odottamaan vuoroaan. Siitäkös harmi syntyy – muutama malttamaton kyynelkin joudutaan vuodattamaan. Onneksi ryhmän aikuiset keksivät odottajille mukavaa puuhaa odotuksen ajaksi.

Lepohuoneen puolella kaikki jäävät odottamaan. Annamaria jakaa istuinalustat lattialle ja osoittaa jokaiselle oman paikan. Kuuliaisesti jokainen menee osoitetulle paikalleen, ja istuu aloillaan odotusta täynnä. Annamaria asettelee lattialle erilaisia soittimia: guiron, lattiarummun, rytmikapulat ja shakerit.

Ihan ensimmäisenä tervehdimme tukiviittomien kanssa sanoen: “Hyvää huomenta kaikille ystäville!” Kaikki tapailevat jo viittomia Annamarian mukana. Tervehdyksen jälkeen Annamaria pyytää ensimmäisen lapsen valitsemaan soittimen itselleen. Pieni tyttö tulee soittimien luokse, tutkailee niitä hetken, ja valitsee sitten lattiarummun. Muut odottavat aloillaan, kun tyttö palaa paikalleen melkein itsensä kokoisen rummun ja mallettejen kanssa, asettelee soittimen eteensä ja alkaa soittaa. Muut taputtavat rytmissä mukana ja laulavat: “Ida, Ida, kiva kun oot täällä! Aijjaij-jaij-jaij-jai kiva kun oot täällä!” Soiton jälkeen tyttö palauttaa tottuneesti rummun takaisin paikalleen. Seuraava lapsi tulee hakemaan itselleen soittimen, ja taas lauletaan tuttu laulu. Näin alkaa Sambat-ryhmän Musapaja joka kerta: jokaiselle lauletaan “Kiva kun oot täällä”-laulu, ja kaikki tapailevat laulun sanoja. 

Seuraavaksi liikutaan – senkin Sambat tietävät, koska niin tehdään aina. Ilman erillistä pyyntöä he nousevat ylös, ja jäävät odottamaan ohjeita. On vuorossa Karhuperhe kävelyllä -liikuntaleikki. Annamaria näyttää, miten isäkarhu tallustaa: “Taaaa, taaaa, isäkarhu tallustaa”. Kaikki tömistävät isoin askelin puolinuottien tahtiin. Äitikarhu tassuttaa nopeammin neljäsosanuottien mukaan, ja “Ti-ti ti-ti ti-ti ti-ti kuuluu metsän polulta” kun pikkukarhun tassut kipittävät kahdeksasosanuottien tahtiin. Sambojen pienet tassut tassuttelevat ja kipittelevät perässä. Piilometsän säveliä -levyltä haetaan “Karhuperhe kävelyllä” -laulu ja liikutaan musiikin mukana.

Liikkumisen jälkeen otetaan taas soittimet esille: iso lattiarumpu, pari kehärumpua ja pari shakeria. Annamaria ohjaa Lotan, Sambojen lastenhoitajan, sekä kaksi lasta ison lattiarummun ääreen. Kehärumpua soittavat kaksi pientä Sambaa ja Kati-lastenhoitaja. Shakeriin tarttuu Jaana-lastentarhanopettaja kahden lapsen kanssa. Lapset tietävät jo, että isäkarhu on iso lattiarumpu, äitikarhua rytmittää kehärumpu ja pikkukarhua shakerit. “Viritetään soittimet!”, Annamaria ilmoittaa, ja kaikki saavat soittaa niin maan vimmatusti. Annamaria nostaa kädet ylös ja sanoo: “Tauko!” – ja soitto loppuu siihen paikkaan. Kaikki nostavat kädet ylös tauon merkiksi. Soitto alkaa, kun “Karhuperhe kävelyllä” alkaa kuulua CD-soittimesta.

Soittoharjoituksen jälkeen lapset tuovat soittimet takaisin paikoilleen. On taas liikkumisen aika. Nyt otetaan sisiliskokädet valmiiksi: pienet kädet hankaavat toisiaan vasten, ja huoneen täyttää jännittävä suhina. “Sisilisko sihisee, suhisee ja huiskii” kuuluu CD-soittimesta. Välillä tanssitaan ja keinutellaan kaislakehdossa.

“Mene lepäämään lattialle, on loppurentoutuksen aika”, ilmoittaa Annamaria, ja Samboja ei tarvitsekaan kahta kertaa käskeä. Kaikki pötköttelevät lattialla ja kuuntelevat rauhoittavaa musiikkia aikuisten silitellessä.

Lopuksi suljetaan soittorasiat, ja sen leikin kaikki osaavat alusta loppuun.

“Suljen ihanan soittorasian

kierrän lauluni kippuraan.

Muiston mukavan taskuun taputan

siihen saakka kun tavataan.

Kiitän, kumarran, niiaan, vilkutan

pian taas yhdessä lauletaan.

Lal-lal-la-la-la, lal-lal-la-la-la

Lal-lal-la-la-la, lal-lal-laa.”

Viime viikon blogikirjoituksessani lupasin kertoa tarkemmin Musiikkipäiväkoti Priimistä. Ja saamannehan pitää!

Palatkaamme ihan alkuun.

Oli kaunis elokuinen päivä vuonna 2016. Kuopiolainen 31-vuotias musiikkipedagogiopiskelija, Annamaria, vietti normaalia työpäivää. Hän sattui keskusteluun erään yrittäjän kanssa. He keskustelivat siitä, millaista on nykyään työllistyä etenkin taidealoilla. Päätelmä oli, että vaikeaa se on – jonkinlaista yrittäjähenkisyyttä se vaatii. Niinpä yrittäjäkonkari heitti ajatuksia, miten musiikkipedagogi itsensä voisi työllistää ja kertoi yrittäjyydestä. Sen keskustelun päätteeksi Annamaria laittoi siskolleen, Minnalle, viestin: “Perustetaanko musiikkipäiväkoti?”, johon Minna vastasi: “Perustetaan!”

Minnalla oli jo yli 20 vuoden kokemus kuopiolaisessa varhaiskasvatuksessa, jossa hän oli työskennellyt lastentarhanopettaja sekä esimiehenä. Minna oli joskus vuosia aikaisemmin puhunut haaveistaan perustaa oma yksityinen päiväkoti, mutta keskustelua ei oltu sittemmin jatkettu. Annamaria opiskeli viimeistä vuottaan Savonia-ammattikorkeakoulussa musiikkioppilaitoksen opettajaksi. Opinnäytetyön tekeminen oli vaiheessa, ja tulevaisuus hiukan pelotti: minne musiikkipedagogi voi Kuopiossa työllistyä, onko töitä vähemmän kuin tekijöitä? Pitääkö muuttaa toiselle paikkakunnalle? Annamarialla oli 4-vuotias lapsi ja puoliso, joka oli juuri aloittamassa opintoja Itä-Suomen yliopistossa. Ruuhkavuodet painoivat, mutta jotain piti keksiä tulevaisuutta varten. Kävikin niin, että opinnäytetyön aihe vaihtui lennosta: aiheeksi valikoitui oman yrityksen perustaminen. Liiketoimintasuunnitelmaa ja muita yrittäjyyteen liittyviä asioita Minna ja Annamaria opiskelivat yrittäjäkurssilla. Kokopäivätyön, perheen ja opiskelujen yhdistäminen tuntui ajoittain melkoiselta palapeliltä, mutta syksystä selvittiin – Musiikkipäiväkoti Priimi Oy:n liiketoimintasuunnitelma hyppysissä. Sen kanssa Minna ja Annamaria lähtivät hakemaan rahoitusta. Matkan varrella päätettiin käväistä erään rakennusliikkeen juttusilla, ja he lupasivat rakentaa siskoksille päiväkodin. Tämä kaikki siis tapahtui syksyn 2016 aikana.

Kesällä 2017 kuokka iskettiin Amerikanraitti 10:n kamaraan. Minna ja Annamaria saivat osallistua työmaakokouksiin ja suunnitteluun, ja heidät pidettiin ajan tasalla rakennusprojektin aikana. Alkuperäisessä Priimin pohjapiirustuksessa ei ollut käytävää, ja jokaisessa osastossa oli oma tiskikone. Minna kahden vuosikymmenen päiväkotikokemuksella päätti, että käytävä on oltava ja varhaiskasvatushenkilöstö ei tiskaa – ja näin tapahtui. Olemme isoon laitostiskikoneeseen ja toimivaan käytävään edelleen tyytyväisiä.

Vuoden 2017 aikana tehtiin paljon töitä – muille ja itselle. Annamaria sai opintonsa loppuun ja valmistui kesällä. Loppuvuoden hän teki sijaisuuksia Kuopion kaupungin päiväkodeissa. Minnalla oli edelleen virka Kuopion kaupungilla perhepäivähoidon ohjaajana. Samaan aikaan Priimi työllisti palavereineen ja toiminnansuunnitteluineen. Kaikesta tästäkin selvittiin – vihdoin koitti 29.12.2017, hankkeen vastaanottopäivä, eli saimme Priimin avaimet käteen. Vuosi vaihtui uutta päiväkotia järjestellessä ja ihastellessa. Ehdittiin sitä kilistelläkin lasillisella kuohuvaa.

Priimin ovet avautuivat tiistaina 2.1.2018. Aluksi hoitolapsia oli parisenkymmentä, ja siitä määrä pikkuhiljaa alkoi kasvaa. Annamaria ja Minna tekivät aluksi töitä ryhmässä, yhdessä muutaman lastenhoitajan kanssa. Nyt, vuotta myöhemmin, tilanne on se, että Priimissä on 92 lasta, 11 lastenhoitajaa, viisi lastentarhanopettajaa, sekä kaksi laitoshuoltajaa. Hallinnolliset työt ja pedagoginen johtaminen työllistävät Minnaa päivittäin, ja Annamarian päivät kuluvat Musapajoja ohjaten ja musiikillista toimintaa suunnitellen.

Siinä Priimin tarina tiivistettynä tähän päivään saakka. Seuraavissa blogikirjoituksissa avaamme lisää päiväkotimme arkea sekä päiväkotiyrittäjyyttä. Kysymyksiä ja ehdotuksia blogien aiheiksi saa lähettää sähköpostilla osoitteeseen annamaria.heikkinen@priimi.fi .