Syksyn säveliä ja sointuja
Syksy on taas täällä. Ihan niin kuin kaikki muutkin vuoden ajat vuorollaan. Luonnon uskomaton väriloisto ja kauneus yhdistettynä sateeseen ja kylmään haastaa positiivisemmankin mielen. Kesän vehreys, lämpö ja riemu katoaa ja tilalle astuu harmaus ja pimeys.
Kuitenkin syksy on Priimissä ja Punapaulassa aina uuden alku. Vanhat tutut tyypit palaavat iloisina lomiltaan ja uudet ottavat ensi kosketusta varhaiskasvatukseen, niin lapset kuin monet uudet työntekijätkin.
Priimissä Kuopiossa elettiin reilut neljä vuotta aloituksesta alkaen suht tyyntä ja rauhallista elämää. Henkilöstön vaihtuvuus oli todella vähäistä, mitä nyt muutamia vauvaloman sijaisia talossa pyörähti. Keväällä 2022 alkoi henkilöstössä tapahtua. Ensin lähti Lotta ja siitä pikkuhiljaa yks jos toinenkin. Syksyllä henkilöstöstä oli vaihtunut kokonaista seitsemän työntekijää. Jokaisella lähtijällä oli toisaalta omat mutta samalla yhteinen syy lähteä Priimistä; työn ja pikkulapsiperhe-elämän yhteensovittaminen. Nyt Priimissä harjoitellaan työtä uusien tyyppien kanssa ja alku näyttää oikein mukavalta. Uudet työntekijät ovat motivoituneita ja innostuneita työstään.
Työ varhaiskasvatuksessa ei ole koskaan ollut ”lasten leikkiä”, vaan totisinta totta, eikä tänä päivänä media millään lailla ainakaan helpota sitä. Joka tuutista lauletaan miten kauheaa ja raskasta ja helevetin huonopalkkaista työ on. No tottahan nuo asiat kai on…
Itse 30 vuotta sitten alalle tulleena ja tänne jääneenä tiesin jo opiskelujeni aikana, että millaiseen työympäristöön tulen ja millainen palkkatasoni on suhteessa muihin saman tason koulutettuihin miesvaltaisiin aloihin. Se ei minua kuitenkaan estänyt, eikä estä vieläkään. Vanha päivähoito ja nykyinen varhaiskasvatus ovat sydäntäni lähellä nyt ja aina.
Mutta miten me saisimme näitä uusia ja tuoreita alalle valmistuvia sitoutumaan työhönsä paremmin? Siinäpä tuhannen taalan kysymys. Itse tiedän, että palkka ei ole se ainoa ratkaisu. Varhaiskasvatuksesta tulisi tuoda enemmän esille sen ihanuuksia ja iloja. Totuus kuitenkin on, että päiviin mahtuu paljon iloa, onnistumisia ja aitoja kohtaamisia.
Minäkin kuulen ja näen päivittäin pieniä ihmeitä, jotka taapertavat toimistoni ohitse tyytyväisinä kärrynhakuun. Tietävät, että kohta saadaan evästä.
Kuulen ja näen päivittäin työntekijöitäni, jotka flowssaan valmistavat lapsille materiaalia yhteen kivaan juttuun, minkä yhdessä lasten kanssa keksivät.
Kuulen ja näen musapedagogin vetämän ihanan jännittävän musapajan, missä lasten silmät loistavat vähintään yhtä kirkkaana kuin kesäkuinen aurinko.
Kuulen ja näen märkiä ja kuraisia työmiehiä ja prinsessoja, jotka uupuneina ja nälkäisinä pyytävät apua kuriksien riisumiseen aikuiselta, joka tarttuu hiekkaisin varusteisiin märkyyttä ja hiekkaa uhmaten.
Kuulen ja näen keltaliivien jonon, joka astelee reippaasti pikkureput selässään metsämörriretkelle, mukanaan koira-apulainen.
Siis niin paljon kaikkea ihanaa tapahtuu varhaiskasvatuksessa, että minua oikeasti harmittaa, mitä meille on tapahtumassa. Miksi tätä alaa parjataan ja annetaan isolle yleisölle ihan vääränlainen kuva. Kerrotaan, miten joku aamu lapsia ollut vastassa vain sijaisia. Sijaiset ovat lähtökohtaisesti ja oman kokemukseni mukaan myös ihmisiä ja yrittävät tehdä parhaansa ja usein tekevätkin työnsä oikein hyvin. Minulla ainakin on sijaisia, jotka ovat oikein nohevia tyyppejä, joita kutsun mielelläni töihin tarvittaessa. Joskus toki on meilläkin ollut tilanteita, että sijaisia ei vain ole saatavilla. Tällöin olen kutsunut apuun kodinturvajoukot ja olenkin ison kiitoksen velkaa kaikille Priimin ja Punapaulan perheille, jotka ovat voineet vastata avunpyyntööni.
Tämä blogi on hyvä lopettaa lauseeseen: ”Leikki ei ole lasten työtä, vaan lapsen tapa olla olemassa. Leikki on meidän aikuisten työtä, siitä meille palkka maksetaan” (Veo A.Pääkkö)